Näin käy joskus

Jostakin syystä minua painostettiin tekemään blogi, johon kirjoitan ajatuksiani. Kaikki lähti siitä, kun THC:n foorumilla puhuttiin siitä, että kaikilla tuntui olevan angsti päällä ja että masentuminen olisi muoti-ilmiö. Liitän tähän sinne kirjoittamani tekstin näin ensimmäiseksi kirjoitukseksi.

--

Masentumisesta muoti-ilmiö? Hyi.

Ja ainakin omalta kohdaltani voin sanoa sen, että en pyri istumaan nurkassa silloin kun ympärillä on muitakin ihmisiä. Syynä se, että ne ihmiset katsovat. Se ahdistaa. Kun yrittää olla mukana - hieman syrjäänvetäytyneenä tosin - kukaan ei kiinnitä huomiota ja saa olla rauhassa. Paljon helpompaa kuin se, että istuu nurkassa ja kuulee kun muut kuiskuttavat toisilleen: "Miks toi on tuolla yksin? Mikä sillä on? Miks se on tollanen?"
Aina en edes näytä masentuneisuuttani ulospäin. Moni ei päällepäin osaisi edes arvata. Naamio, sen kanssa olen tottunut elämään. Ehkä vähän liiankin hyvin.

Angstailu ja sen näyttäminen jääkin lähinnä kotiin ja angstisiin foorumiviesteihin, jotka yleensä joko masentavat tai ärsyttävät toisia. Ehkä pitäisi koko foorumeilla käyminen lopettaa, etten vain mene ärsyttämään muita liiaksi ja pilaamaan heidän päiväänsä.
Monta kertaa olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain. Muutaman kerran olen saanutkin jo suhteellisen hyvän otteen elämästä - kunnes se on valunut sormieni välistä pois erilaisten syiden takia. Syillä on aina seurauksensa, ja tässä se on se, että en enää uskalla kokeilla sitä uudestaan. Kuvittelen sen aina päättyvän samalla lailla. Kierrämme kehää ilman alkua, ilman loppua. Kun ei pysty ajattelemaan parempaa huomista - kun pelkää tulevaisuutta, pelkää jokin päivä jonkun olevan liian lähellä, pelkää satuttavansa häntä - mitä voi ajatella?
Tästä noidankehästä on tie pois. Minä vain en löydä sitä. (Olen aina ollut huono suunnistamaan.)

Tämä ei ole säälinkerjuuviesti. Voitte ihan vapaasti jättää tämän huomioimatta, eikä teidän tarvitse sanoa mitään. En edes tiedä, miksi tämän kirjoitin. Ehkä selventääkseni omia ajatuksiani. Ehkä siksi, että halusin sanoa jotain.
Mutta ei, en välitä. Siitä, kommentoiko joku tätä, enkä siitä, millainen päivä huomenna on. Tunneskaalani on teelusikan kokoinen.

--

Tänne blogiini siis kirjoitan aiheista, joita ihmiset - te - minulle antavat. Lisänä on myös omia kuulumisiani, mutta pääpaino on ajatuksillani ja mielipiteilläni. Nähdään taas, kunhan saan hyvän kirjoitusaiheen.

(Tälle blogille pitää tehdä parempi pohja. En kyllä jaksaisi koodata itse, mutta pakko kai se on.. kunhan jaksaa.)