Pikapäivitys

Ei minulla muuta kuin että vaihdoin blogin ulkoasun vähän kivemman näköiseksi. Pohja löytyi siis täältä eli Keisarin uudet vaatteet -nimisestä paikasta, jonka nappulan joku tarkkasilmäinen saattaa huomata roikkuvan tuolla vasemmassa ylänurkassa. Kiitos sinne.

Sitten vähän muokkailin blogin asetuksia, kommentointimahdollisuus avautuu painamalla kirjoituksen alla olevaa "x illuusiota" -linkkiä siihen tekstin alle eikä hyppää enää toiselle sivulle. Kestipä kauan tajuta, että miten sen saa laitettua niin. Ehkä silmäni harittavat. Värejä myös säätelin ja sellaista pientä.

Uutta kirjoitusta tulee jahka jaksan ajatella.

Ainiin, piti vielä mainita, että jos haluaa lukea vähän iloisempaa ja rennompaa tekstiä, voi käydä katsastamassa toisen puoleni: Kuunvalon varjossa.

"Alaks olee?"

(En ole pahoillani, vaikka en olekaan kirjoittanut. Niin käy joskus. Ensi kerralla ehkä pienempi väli. Ehkä.)

Ajatusten ja tunteiden purkua koskien seurustelemista. Teksti oli vastaus jälleen erääseen foorumiviestiin, jossa henkilö valitti sitä, että hänen äitinsä rankaisee häntä, koska hän alkoi seurustelemaan "vääränlaisen" ihmisen kanssa ja on äitinsä mielestä myös liian pieni seurustelemaan.
Kirjoitettu viime viikonloppuna, mietin pitkään laitanko vai enkö laita tätä tänne.

--

Jossain mielessä vanhempasi tekevät aivan oikein. Ne vain yrittävät suojella sinua. Jos sinä olisit minun kakarani, tekisin aivan samoin. Niin kliseistä kuin se onkin, tajuat sen myöhemmin. Ehkä.
Siinä taas olen eri mieltä että oletko liian pieni seurustelemaan. Mikä on seurustelun ikäraja? Mutta toisaalta, en usko sinulla olevan minkäänlaista tarvetta seurustella, ellei se sitten ole se "seurustelen siks ku on niin siistii seurustella jonku kaa ja ku X on niin ihana<33<33." Toisaalta, onko sitä ikinä ns. tarvetta seurustelulle? (Tämä alkaa kuulostaa siltä, että olisin irtosuhteiden kannalla.)
Täältä päin tiedän tapauksen, jossa tyypit tunsivat kaksi viikkoa ennen kuin alkoivat seurustelemaan. Neljän kuukauden seurustelun jälkeen he menivät kihloihin. Ja ovat ne kihloissa vieläkin, ei siitä hirveän kauaa ole. Tyttö oli 15 (täyttää 16) ja poika täytti 18.

Mutta niin, minullahan on asennevamma kaikkea kohtaan. Siis myös jossain määrin seurustelua kohtaan.
Ensinnäkään en ihastu helposti. Minua ei kiinnosta poikien tuijottelu tai jostakusta tykkääminen. Mutta jos ihastun, se kestää pitkään. Jopa ihastuksen syntyminen vie minulla aikaa.
En ihastu ulkonäköön. Ihastun siihen, miten henkilö käyttäytyy minua ja muita kohtaan, erityisesti minua kohtaan. Ihastun siihen, millaiseksi tunnen oloni hänen seurassaan ja siihen, miten helppo minun on puhua ja miten paljon pystyn kertomaan asioitani, eli miten luotettavaksi hänet koen. Ihastun siihen, miten voimakas se turvallisuuden tunne on hänen seurassaan. Pidän myös siitä, jos henkilö on fiksu (enkä tarkoita tällä sitä, että pitäisi olla huippuälykäs. Fiksuus voi olla muutakin).
Lyhyesti sanottuna ihastun siihen, millainen henkilö pohjimmiltaan on. Minä en kiinnitä huomiota ulkonäköön, paitsi sen verran, että hän ei ole mikään kamala rasvaletti eikä huolehdi hygieniastaan.

Ja sitten se seurustelu. Kelpaisi kyllä, mutta en halua sitä kuitenkaan. Minulle seurustelu on muutakin kuin "jee kattokaa me ollaan yhessä". Minulle se on sitä, että joku on aina lähellä tukemassa ja lohduttamassa. Joku sellainen, joka on enemmänkin kuin kaveri, joka pitää kiinni, etten putoa, joka auttaa minut ylös kaaduttuani.
Siinä se ongelma onkin. Minä en usko, että kukaan pystyisi siihen. En pysty luottamaan, että hän ei sekoa itse, että hän ei hermostu minuun ja ongelmiini. Minä en ole henkisesti kunnossa, saatan romahtaa milloin tahansa. Kuka siinä nyt pystyy tukemaan ja lohduttamaan? Eikö olisikin vain helpompi jättää minut yksin, jotta ei tarvitse vaivata päätään ongelmillani, jotta ei tarvitse olla huolissaan? Eikö olisikin?
Minä suojelen itseäni.
Sitä se on.
Suojelemista.

Mutta ei, tämä ei tarkoita, että kieltäytyisin seurustelusta kokonaan. Sanoinkin jo, että kyllä se kelpaisi. Jos koen jonkun olevan niin vahva, että hän pystyisi olemaan tukenani sekoamatta itse, otan hänet lämpimästi vastaan. Mutta vain, jos olen kokenut pitkäaikaista ihastumisen tunnetta häntä kohtaan.
Olen vaativa, tiedän sen. Olen ongelma, tiedän sen. Olen pessimistinen, tiedän sen. Mutta pessimisti ei pety, pessimistin ei tarvitse kärsiä ja mikä parasta - pessimisti suojelee itseään.


Terveisin riippukeinu, joka ei tällä hetkellä ole kovinkaan okei

--

Loppuun vielä pätkä Emilie Autumnin biisistä Opheliac joka sattuu kuvaamaan minua melko hyvin

You know the games I play
And the words I say
When I want my own way

You know the lies I tell
When you've gone through hell
And I say I can't stay

You know how hard it can be
To keep believing in me
When everything and everyone
Becomes my enemy and when
There's nothing more you can do
I'm gonna blame it on you
It's not the way I want to be
I only hope that in the end you will see
It's the Opheliac in me

--

Nähdään taas joskus. Aiheita saa eli siis pitää heitellä.

Näin käy joskus

Jostakin syystä minua painostettiin tekemään blogi, johon kirjoitan ajatuksiani. Kaikki lähti siitä, kun THC:n foorumilla puhuttiin siitä, että kaikilla tuntui olevan angsti päällä ja että masentuminen olisi muoti-ilmiö. Liitän tähän sinne kirjoittamani tekstin näin ensimmäiseksi kirjoitukseksi.

--

Masentumisesta muoti-ilmiö? Hyi.

Ja ainakin omalta kohdaltani voin sanoa sen, että en pyri istumaan nurkassa silloin kun ympärillä on muitakin ihmisiä. Syynä se, että ne ihmiset katsovat. Se ahdistaa. Kun yrittää olla mukana - hieman syrjäänvetäytyneenä tosin - kukaan ei kiinnitä huomiota ja saa olla rauhassa. Paljon helpompaa kuin se, että istuu nurkassa ja kuulee kun muut kuiskuttavat toisilleen: "Miks toi on tuolla yksin? Mikä sillä on? Miks se on tollanen?"
Aina en edes näytä masentuneisuuttani ulospäin. Moni ei päällepäin osaisi edes arvata. Naamio, sen kanssa olen tottunut elämään. Ehkä vähän liiankin hyvin.

Angstailu ja sen näyttäminen jääkin lähinnä kotiin ja angstisiin foorumiviesteihin, jotka yleensä joko masentavat tai ärsyttävät toisia. Ehkä pitäisi koko foorumeilla käyminen lopettaa, etten vain mene ärsyttämään muita liiaksi ja pilaamaan heidän päiväänsä.
Monta kertaa olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain. Muutaman kerran olen saanutkin jo suhteellisen hyvän otteen elämästä - kunnes se on valunut sormieni välistä pois erilaisten syiden takia. Syillä on aina seurauksensa, ja tässä se on se, että en enää uskalla kokeilla sitä uudestaan. Kuvittelen sen aina päättyvän samalla lailla. Kierrämme kehää ilman alkua, ilman loppua. Kun ei pysty ajattelemaan parempaa huomista - kun pelkää tulevaisuutta, pelkää jokin päivä jonkun olevan liian lähellä, pelkää satuttavansa häntä - mitä voi ajatella?
Tästä noidankehästä on tie pois. Minä vain en löydä sitä. (Olen aina ollut huono suunnistamaan.)

Tämä ei ole säälinkerjuuviesti. Voitte ihan vapaasti jättää tämän huomioimatta, eikä teidän tarvitse sanoa mitään. En edes tiedä, miksi tämän kirjoitin. Ehkä selventääkseni omia ajatuksiani. Ehkä siksi, että halusin sanoa jotain.
Mutta ei, en välitä. Siitä, kommentoiko joku tätä, enkä siitä, millainen päivä huomenna on. Tunneskaalani on teelusikan kokoinen.

--

Tänne blogiini siis kirjoitan aiheista, joita ihmiset - te - minulle antavat. Lisänä on myös omia kuulumisiani, mutta pääpaino on ajatuksillani ja mielipiteilläni. Nähdään taas, kunhan saan hyvän kirjoitusaiheen.

(Tälle blogille pitää tehdä parempi pohja. En kyllä jaksaisi koodata itse, mutta pakko kai se on.. kunhan jaksaa.)